Töttöröö ja jätskiä kans!

Löysin blogin puolivahingossa selaimen muistia tyhjentäessäni. Miten olinkaan jo voinut ihan kokonaan unohtaa tämän sivun olemassaolon? Ihan hieman on tapahtunut viimisen 3 vuoden aikana, enkä meinaa edes yrittää sepustella tähän tarinoita tuosta ajasta. Osittain siksi, että enhän mä tahdo  niitä edes kovin hyvin muistaa. Puolet olisi varmaankin palturia/keksittyjä muistoja kadonneiden täytteeksi.

Omaa profiilitekstiä päivittäessä totesin, että mikään ei kuitenkaan ole kovinkaan paljoa muuttunut. Täällä me kolme yhä ollaan kolmistaan ja rakastetaan toisiamme hyvinä ja huonoina päivinä. Se mikä alkaa fyysisellä puolella helpottaa kaksosarjessa, ottaa kiitettävästi energiaa henkisellä tasolla. Puhutaan siis jaksamisesta kaiken uhman ja riitelyn keskellä. Onneksi on tukijoukot, perhe ja ystävät, joita ilman ei mistään tulisi mitään. Vähän alkoi tässä itkettää, kun pikakelasin mielessäni viimiset kolme vuotta. Aika huikeita aikoja on eletty ja toivon, että vähintään yhtä antoisia on edessä.

Opinnoista on opiskeltu 2,5/4 ja syksyllä väännetään opinnäytetyötä. En voi suositella opiskelua pikkulapsiarkeen yhdistettynä. Junasta en ole tippunut, mutta viimeisessä vaunussa olen kaikilla voimillani roikkunut.

Jos joku lukija vielä tänne joskus eksyy, niin terkkuja just sulle!

Hyvin menee, mutta menkööt. -Aurinkoista kesää!

Kolmen kasa

Maaliskuun lopussa 2012 minua huimasi ja oksetti. Olin väsyneempi kuin ikinä eläessäni ja kroppani tuntui oudolta. Tiesin, että jotain oli "vialla". Kun kuukautiset olivat 3 päivää myöhässä, päätin tehdä raskaustestin. Lähinnä vain sulkeakseni pois raskauden mahdollisuuden ennen lääkäriin menoa. Istuessani pikkuruisen yksiöni vessan lattialla tikku kourassa oloni oli epätodellinen. Kaksi haaleaa viivaa muuttivat kaiken kertaheitolla.

                                              Mietin vaihtoehtojani ja elämän realiteettejä. Minut parhaiten tuntevat tiesivät kuitenkin heti, että abortti ei olisi oikeasti edes vaihtoehto. Raskauden keskeytys on mielestäni jokaisen naisen oikeus, mutta itse siihen tuskin koskaan pystyisin. Olen aina toivonut, että jonain päivänä saisin olla äiti ja vanhemmuus onkin pienestä asti ollut tärkein unelmani. Toki kuvittelin jakavani sen jonkun kanssa.

  Lasteni biologinen isä ei ollut seurustelukumppanini, ei elämäni rakkaus. Raskaus oli kaikkea muuta kuin suunniteltu, joten annoin hänelle yhtäläisen mahdollisuuden valita, haluaisiko hän olla vanhempi. Ei halunnut. Se on asia, jota en voi ymmärtää, mutta hyväksyä se silti pitää. Mielestäni molemmilla tulee olla yhtäläinen oikeus päättää omasta elämästään, eikä ketään siten tule pakottaa vanhemmaksi. Olen kuitenkin toivonut, että hän muuttaisi mieltään, ymmärtäisi mistä jää paitsi. Hän tietää oven olevan auki ja toivon koko sydämestäni, poikien puolesta, että hän joskus uskaltaisi astua sisään.

Raskaus ei ollut helpoimmasta päästä. Alun pahoinvoinnin ja järjettömän väsymyksen helpotuttua alkoivat ennenaikaiset supistukset. Pojilla oli kova kiire syntyä ja olin sairaalassa täydessä vuodelevossa raskausviikot 28-33. Kaikki meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin ja 7. marraskuuta 2012 tähän maailmaan syntyi kaksi pientä (2490g ja 2100g) ja niin täydellistä poikalasta, Samuel ja Elias.

Näin meistä tuli kolmen kasa. <3